11. Puheluita

Antauduin. Hoidolle. Äiti soitti mun puolesta nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Maanantaina saan tietää, mitä tapahtuu jatkossa. Mulle varataan kai ensin aika psykiatrille. Jos hyvin - tai huonosti - käy. Muuten pysyn kaukana lääkäreistä.
Mun pitäisi olla helpottunut - tätähän mä itse halusin. Mutta mua ahdistaa. Mä taistelin vuosi sitten itseni ulos hoitokierrosta. Kiersin totuutta, hymyilin, nyökkäilin. Valehtelin. Mä olen taitava valehtelemaan. Kaikki tarpeeksi epävarmat ihmisten ovat.

Olin taas kerran aamutunnit pois koulusta. Kouluun saapuessa nauran muiden kanssa. Mun sluibaamisesta on tullut jo yhteinen vitsi. Kukaan ei tiedä, miten raskasta on vain nousta sängystä aamuisin. Miten raskasta on välillä edes mennä nukkuman, kun seuraavasta päivästä selviytyminen pelottaa. Parhaille ystävillenikin sanon vain nukkuneeni pommiin.

Nämä parhaat ystäväni olivat ihmisiä, joille pystyin kertomaan kaiken. Mitä vain, milloin vain.
Nykyään en enää uskalla. Tuntuu, etteivät he jaksa minua, jollen ole juuri sellainen kuin he toivovat. En voi olla enää oma itseni. Enkä uskalla kertoa huonoista hetkistäni, en ole uskaltanut enää moneen viikkoon. Enkä uskalla jatkossakaan.
Koska äiti vastasi tänään puhelimeen. Toisessa päässä puhelinta oli ystäväni äiti.
Musta oltiin huolissaan. Kotona oli puhuttu mun tilasta. En ihmettelisi, vaikka koko heidän perheensä tietäisi.
Äiti itki. Ei se osannut edes kertoa miksi. Kyllähän se ties jo kaiken. Mutta itki kuitenkin.
Mä tuijotin kattoa kuivilla silmillä, kunnes äiti vaihtoi huonetta.
Sitten mäkin itkin.
Enkä mäkään osaa kertoa miksi.

Kaikki tuntuu vain olevan hajalla.

Beneath all your joy 
lay my despair,
behind all these clouds
there is no sun
to raise its head.
Josh Record - Wide Awake