4. Lamaantunut

Tämä aamu oli hirvein pitkästä aikaa. Jouduin jättämään kaksi ensimmäistä tuntia välistä, koska en jaksanut lähteä kouluun. En väsymyksen takia, vaan jonkun epämääräisen tunteen vuoksi. Ahdisti ja levottomuuden sijaan olin täysin lamaantunut. Jopa hiusten harjaaminen ja pukeutuminen tuntuivat raskailta.

Yritin saada selvää olostani, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Kuuntelin musiikkia, mutta jokainen taustaääni sai sydämen kohdalla jotain puristumaan. Tuntui, kuin aika ei olisi liikkunut ollenkaan. Kaikki oli lamaantunut kanssani.

Ja sitten katsoin peiliin. Olen suht tyytyväinen usein ulkonäkööni. Kaulasta ylöspäin. Varsinkin meikkauksen jälkeen. Yleensä yritän keskittyä vain naamaani, kun katson peiliin. Yritän unohtaa lihavan vatsani, läskit reiteni. Tänään aloin itkeä, kun katseeni harhautui jalkojen tienoille. Takin kanssa näytin kuvottavalta. Silloin lamaannus vaihtui hätäännykseen. Olen oikeasti lihava. Lihava. Ja silti söin tänään. Mikä minua vaivaa?

Kaiken lisäksi minun piti paastota tänään. Sen sijaan olen syönyt jo 500 kaloria, ja kello on vasta puoli viisi. Oksettaa, mutta en halua oksentaa. Tiedän, että sen jälkeen en pysty hallitsemaan syömisiä yhtä hyvin. Minun on pakko olla koko loppu ilta syömättä. Ja huominen.

Kukaan ei rakasta minua, jos olen näin lihava. Kukaan ei halua näin säälittävää ihmistä ystäväkseen. Olen varma, että nykyiset ystäväni huomaavat vielä, kuinka kauhea olen. Haluan olla laiha. Laihana en olisi pelkkää epäonnistumista. Laihana minulla olisi edes jotain arvostusta. Laihana kuulisin taas kehuja. Laihana arvostaisin taas itseäni. Kuka idiootti kehotti minua parantumaan? Minulla on ikävä anoreksiaa.

Still burning for the heat of the dark,
know I shouldn't,
but it's never enough.
Kwabs - Last Stand

3. Paikoillaan

En jaksa enää. Oon pitänyt tätä kaikkea itseinhoa liian kauan sisälläni. Ja nyt se taas purkautuu. Vasta nyt tajuan, kuinka kauan olen voinut huonosti. En pysty katsomaan itseäni peilistä edes verhoavien vaatteiden kanssa. En pysty syömään, en pysty juomaan maitokahvia loppuun tuntematta syyllisyyttä. En jaksa enää käydä koulua. En onnistu enää pitämään kaverisuhteita yllä. Tuijotan päivästä toiseen ikkunasta ulos. Samassa paikassa. Odotan, että aurinko laskee talojen kattojen taakse. Kuuntelen surullista musiikkia ja annan kyynelten valua pitkin poskiani. Tahdon, että joku pelastaisi minut. Ja samalla en halua pelastua. Tahdon unohtua tähän. Auringon hiipuviin säteisiin.

I find shelter in this way
undercover,
hideaway.
Birdy - Shelter

2. Tulenko ikinä onnistumaan?

Nyt on keskiviikko. Viime viikko meni kuin unelmaa. Kalorit tippuivat maanantain hieman yli tuhannesta alle viiteensataan. Ja sitten tuli tämän viikon maanantai. Ja tiistai. Ja söin liikaa. Enkä vain liikaa, vaan paljon. Ja vaikka oksensin, kalorit jäivät silti kahteentuhanteen. Voiko itseään vihata enempää, kuin nyt vihaan? En pysty katsomaan itseäni peilistä. Verhoudun löysiin vaatteisiin. Peitän hiuksilla leveät kasvoni.

Miten ikinä päästin itseäni tähän tilaan? Olen painavampi kuin ikinä. Paljon lihavampi kuin ennen sairastumistani. Olen ruma, läski. Ja vaikka vihaan ulkonäköäni, en voi ikinä vihata itseäni yhtä paljon, kuin muut minua.

Tänään ja koko tämän viikon aion pysytellä alle 600 kalorissa joka päivä. Ja urheilla enemmän. Mun on  p a k k o  laihtua, onnistua. Se on ainoa asia, missä olen hyvä. Tai ainakin olin ennen hyvä.

I'm stuck inside of these lines I drew,
I didn't speak it, but I always knew,
that I was too far gone,
can you ever be too far gone?
Sir Sly - Too Far Gone

1. Kaiken pahan alku

Ensimmäinen julkaisuni. Pitäisi varmaankin keksiä jokin mukaansatempaava tapa aloittaa tämä sotku, mutta mitään ei tule mieleen. Ei tullut toissapäivänä. Ei eilen. Eikä nyt.


Olen Auroora, vuonna 1997 syntynyt pääkaupunkiseutulainen. Tällä hetkellä käyn lukion toista vuosikurssia. Taustalleni mahtuvat masennus ja paniikkihäiriö. Nykyisissä papereissa lukee laihuushäiriö, vaikka painon puolesta en siihen kategoriaan enää sovi. Tekisin mitä vain - ja aion tehdäkin - jotta täyttäisin taas tuon diagnoosin.

Olen monin paikoin taistelija, mutta vielä useammin epäonnistuja. Värvään itseni aina väärälle puolelle. Seison väärien sanojen takana ja satutan itseäni tahtomattakin.

Blogissani on kyse elämästäni. Yhtään itserakkaampaa aihetta en keksinytkään. Toteutan tätä päiväkirjanomaisesti - tai ainakin suunnitelmissa olisi. Saa nähdä minkälaiseksi tämä muodostuu.
Aion puhua sairaudestani. Aion rypeä itsesäälissä, yrittää laihduttaa ja ruikuttaa teille, kuinka vaikeaa kaikki onkaan. Mutta samalla yritän myös jotenkuten ristiriitaisesti parantua, auttaa teitä ymmärtämään itseänne ja tarjota vertaistukea.
Haluan jakaa teille ajatuksiani, ehkä muutamia tarinoita tai runoja, joitakin kuvia. Onnistumisia, epäonnistumisia. Ja kliseisesti: arjen iloja ja suruja.



And you see trouble in her eyes
And you've noticed, but only realized
It's not fading, however hard you try
Because it's built in her for all her life 
- Lucy Rose, Night Bus