Kahdeksannen luokan keväällä mulla oli raskas jakso paniikkikohtauksien kanssa. Jouduin lähtemään koulusta useaan otteeseen, jouduin juoksemaan monelta tunnilta kyyneleet silmissä käytävään. Sitten sairastuin anoreksiaan. Paniikit katosivat. Ja nyt ne ovat palanneet. Kolmen vuoden takaa.
Maanantaina heräsin, sekosin, jätin menemättä kokeeseen. Huusin, itkin, tärisin, hikoilin. Luhistuin kerta toisensa jälkeen lattialle, kun jalat pettivät alta. Raavin ihoani hajalle. Söin ja olin syömättä. Ajantajuni katosi. Todellisuudentajuni katosi. Löysin itseni vessan lattialta, löysin itseni oksentamasta. Löysin itseni tuijottamasta tyhjillä silmillä peilikuvaani. Löysin itseni ja aina hetkessä taas menetin kaiken löytämäni.
Mä pelkäsin sekoavani.
Pahemmin kuin ennen.
Enkä mä tiedä, kuinka lopulta selvisin.
Mä en muista.
Muista koko päivästä mitään muuta,
kuin paniikin,
kasvavan paniikin,
ne äänettömät huudot,
ja lattialle luhistumiset.
I've got chills,
they're multiplying,
and I'm losing control.
Lo-Fang - You're the One That I Want
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti