Heräsin aamuun kahden tunnin yöunilla, matkasin päänsärkyisenä psykologin vastaanotolle. Puhuin, olin puhumatta. Huijasin ja rivien välistä yritin kertoa totuutta. Aika loppui kesken kun kerrankin uskalsin edes yrittää
ja halusin vain luovuttaa.
Kaksi seuraavaa tuntia koulussa. Fysiikkaa, englantia. Tekohymyjä ja muka kiinnostuneita kysymyksiä joululomista. Porkkanaraasteeseen sekoittunut kasviskastike maistui liian raskaalta, lasillinen vettä vei kalorit nielun kautta mahaan. Rasvaksi ihon alle. Sydän hypähteli omaan tahtiinsa, vihloi ja päätä alkoi särkeä. Halusin vain alkaa itkeä. Ja lähteä. Joten lähdin.
Sekava ote eilisestä päiväkirjakirjoituksesta:
Haluaisin uskaltaa, onnistua, nauraa vapautuneesti, nauttia elämästä. Ja olla pelkäämättä tulevaisuutta. Mutta entä jos maailma ei ole minua varten. Mitä jos löydän jotain kaunista, mutta joudun taas kerran päästämään siitä irti, kuten aina ennenkin. Entä jos tulevaisuus ei ikinä tuo rauhaa?
En pelkää, etten saa työpaikkaa, tai rahaa, tai jutteluseuraa. Mutta pelkään, että löydän itseni kerta toisensa jälkeen romahtaneena.
En halua luovuttaa, mutten jaksa enää tiastellakaan tästä elämästä.
it's poison in my body.
It's taking me sideways and upside down,
this toxin in my body.
April - The View
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti